1958-
Ulkomaanlähetykset vajosivat syvälle


Kun Ulkoministeriö  oli  syksyllä 1958  lopettanut  ulkomaille  suunnatut  vieraskieliset radiolähetyksensä, Yleisradio  käytti tilaisuutta
hyväkseen ja  riisui  ulkomaanlähetyksiä niin paljon kuin pystyi  niitä kuitenkaan lopettamatta.  Helsingissä oli  vuodesta 1948 järjestetty lähetysyksikköpalveluja ilmeisesti lähinnä sen takia, että UM:n  lähetysten hoitaminen niitä edellytti.  Mutta  nyt lähetysten koostaminen (äänitykset toistoja varten, niiden ulosajo)  siirrettiin Porin asemalle. Linjayhteyskin jätettiin käytöstä.  Harvat omatuottoiset ohjelmat  toimitettaisiin  Poriin Matkahuollon kautta.

Tämän osion  otsikossa ei ole  loppuaikaa.  Alhon vuodet nimittäin  päättyivät  asteittain.  Lähetysyksikkö  Helsingissä aloitti uudelleen vuonna 1973, mutta vielä muutaman vuoden sen jälkeen Pori kuitenkin hoiti viikonloppujen äänitystoistot.  Lopun aluksi  voi myös nähdä  Ylen oman englannin alkamisen 4.5.1967 tai ensimmäisen päätoimisen työntekijän palkkaamisen Helsinkiin 1965.  Mutta mikä vaihe tahansa, kaikki olivat vuonna 1958  kaukana tulevaisuudessa.


Yle halusi  vaieta  koko sektorista.  Miksiköhän?


Yleisradio tiedotti  muutoksista 1958 kertomalla  lyhytaaltolähetyksiä uudistetun  "niiden yleisön toiveita vastaaviksi".  Koska lähetyksistä ei Suomeen ollut muutoinkaan kerrottu, yksityiskohtaisia tietoja  ei tarvinnut jakaa.  Tästä palvelusektorista oltiin aktiivisesti hiljaa.   Muualla siteeraamani  Jyväskylän neuvontateknikon määritelmä 1965 "salaseuratoiminnasta"  heijasti  tilannetta.

Suomessa lähetyksistä tietoja saaneet olisivat olleet yleisöä  matkustaessaan tai muuttaessaan  maailmalle.   Jos  tietoisuus olisi ollut laajaa,  vaatimukset  palvelun laadun nostamisesta olisivat olleet todennäköisiä.  Tässä ehkä yksi syy sille, että sektori haluttiin  pitää poissa julkisuudesta.

Mahdollista myös on, että Koskiluoma  oli kopioinut   tiukan rajan  kotimaisten ja  lyhytaaltolähetysten välille  Saksasta.  Siellähän  Kolmannen valtakunnan aikana  lyhytaaltolähetykset olivat  ihan oma maailmansa, jonka ohjelmistossa esimerkiksi   etnisyys- ja saksalaisuusnormit eivät olleet voimassa.  Valtosen sisarukset nauhoittivat keskellä sotaa  Saksassa amerikkalaista jazzpainotteista musiikkia, ehdottomasti vain ulkomaille suunnattuun  lyhytaaltolähetyskäyttöön.  Koskiluoma jossain haastattelussa kertoi, kuinka hän lainasi  Saksasta  idean "kuulokuvista", jo 30-luvulla.  Miksei sitten myös periaatteen  ulkomaanlähetysten eristämisestä.





Vieraskielinen toiminta siirtyi asianharrastajien tuotannoksi


Vieraskielisiä ohjelmia ei ollut syksyn 1958 jälkeen aluksi lainkaan.  Sitten  muutamat kaukokuuntelun harrastajat ottivat yhteyttä radioon ja päätyivät tekemään  20 minuutin ohjelman kuukaudessa,  60-luvulle tultaessa harrastajien lähetykset laajenivat  kuultaviksi kahdesti viikossa ja lähetysaikaa oli  toistoineen kolme tuntia viikossa.
 

Ensimmäisten  harrastajien lähetysten sisällöstä minulla ei ole tietoa.   50-luvun lopun  lähetysten teossa mukana ollut  kertoi 80-luvulla, että Porin radioaseman päällikkö Eero Frantsila oli ollut tavattoman ilahtunut  käynnistä Porissa.  "Kun joku sentään oli  hänen asemastaan  kiinnostunut!" 

Harrasteohjelmien tekijät vaihtuivat  ja  60-luvun alussa tuotantoon ryhtyneistä  tuli  myöhemmin  toimittajia  Suomessa  ja  Ruotsissa.   Heihin kuuluivat mm Erik Gagneur,  Martti Rinne  ja  Jan Mosander.  Koko  tuotantoryhmä oli taustaltaan suomenruotsalaisia. 

Toimintamalliksi vakiintui  puolen tunnin ohjelma  maanantaisin Suomen asioista (Finlandia Mixture)  ja  tunnin  radioharraste- ja kirjelaatikko- ja toivelevyohjelma perjantaisin  (DX Mailbag Show). 

Mailbag 1963
Englanninkielisiä lähetyksiä harrastajavoimin ylläpitänyttä
joukkoa kuvassa vuodelta 1963. Vasemmalta takana
Jan Mosander ja Martti Rinne, edess ä oikealla Erik Gagneur.
Muiden nimet eivät  ole tiedossani.


Yleisradiossa tähän harrastetuotantoon liittyi  jollain tapaa  ruotsinkielinen ohjelmajohtaja  Christoffer  Schildt.  Pohjoismaisia  lyhytaaltokokouksia järjestettiin ja niihin englanninkielisiä ohjelmia tehneet avustajat kutsuttiin mukaan.  Martti Rinne  kertoi  70-luvulla, että Schildt oli kuljettanut tekijät  keittiön ovesta  Savoyhin  kokousillalliselle. Heistä osa oli ollut tuona vuonna vielä alaikäisiä. 

Radion arkistossa oli ihmeen kaupalla  säilynyt  muutamia  harrasteajan englanninkielisiä lähetyksiä.  Yleensä toimintatapana oli ollut se, että  ohjelmat ovat työnauhoja  ja Pori palautti  nauhat Helsinkiin poistettaviksi. 


4.5.1967 


Vieraskielisten ohjelmien  outoon tilanteeseen havahduttiin ilmeisesti suunnilleen samaan aikaan sekä Yleisradiossa  että  Ulkoministeriössä.  N-B Stormbom totesi yhdessä  Yleisradion suunta -kirjoista, ettei vieraskielinen radio voinut olla vain harrastelijoiden temmellyskenttä.  Ulkoministeriö  myönsi Yleisradiolle pienen määrärahan englanninkielisten lähetysten  aloittamiseksi uudelleen vakaammalla pohjalla.

Toukokuun neljäs  1967 oli merkittävä päivä. Tuolloin  Yle lähetti ensimmäisen omatuottoisen  englanninkielisen  vartin lähetyksen ulkomaille.  Vuonna 1965 alkaneet kesäkauden englanninkieliset uutiset eivät olleet  ulkomaille suunnattuja ja ne tuotti 80-luvulle saakka  Radion uutistoimitus, kunnes  tuotanto siirtyyi Radio Finlandille ja lähetyksistä tuli ympärivuotisia.

Yle oli etsinyt keväällä 1967 lehti-ilmoituksilla  avustajia  uusiin lähetyksiin. Palvelukseen otettiin aluksi  Donald Fields ja  Philip Binham. Donaldista tuli sitten keskeinen henkilö englanninkielisissä lähetyksissä  80-luvulle saakka.

Vaikka Yle oli aloittanut omansa, harrastajien ohjelmat jatkoivat omaa  elämäänsä pari vuotta ja ne integroitiin Ylen omiin lähetyksiin vasta 1969.

Yle sijoitti  englanninkielisen vartin  silloisen Euroopan iltajakson klo 18.00-20.30 loppuun, eli klo 20.15. Amerikkaan oli toisto yöllä.  

Uutisia ei ollut, mutta kahdesti viikossa lähetettiin ajankohtaiskatsaus.  Aika pian sitä ryhtyi tekemään Reuterin silloinen Helsingin kirjeenvaihtaja  Colin Narbrough.  Ohjelmat eivät menneet enää bussilla, vaan ne ajettiin linkillä  yli  iltapäivällä ja  otettiin Porissa nauhalle  lähetystä varten.  

Englanninkielisiä ohjelmia alettiin j0 60-luvun lopulta  jakaa  nauhoina  Pohjois-Amerikkaan  ns transcription-palveluna.  Sen toimitusehdot muistuttivat myöhempää placement -palvelua ja olivat  huomattavasti liberaalimmat kuin perinteisen ohjelmavaihdon. Toimintatapa lienee tullut  Ylelle  Sveriges Radion Utlandsprogrammetista. Asiakkaiksi otettiin nyt myös kaupallisia  asemia.


Suomen- ja ruotsinkielinen toiminta etääntyi radion arjesta

Ulkomaanlähetyksiin  poimittiin  edelleen  sopiviksi katsottuja ohjelmia kotimaan verkoista, molemmilla kielillä.  Valinnat tehtiin Helsingissä, mutta lähetykset toteutettiin Porin asemalla. Omatuottoisista  suomen- ja ruotsinkielisistä  lähetyksistä  jäi 1958  jäljelle vain Merimiestunti.   Sekin ilmeisesti oli ollut lopettamislistalla, mutta Niilo Wällärin  kerrotaan puuttuneen  asiaan.

Pori sai lähetys-ja nauhoituspäiväkirjan, jossa vasemalla puolella oli lähetysaikoja kotimaassa ja  oikealla  lähetysajat Porista.  Pahin puute oli se, ettei ollut kuuluttajaa kertomassa illan tai huomisen ohjelmista. Kuuntelin itse parina kesänä Lontoossa  ja kokemus oli jotenkin häkellyttävä.  Lähetys alkoi silloin Liisa Horellin lukemien asemakuulutusten jälkeen klo 18.00 Suomen aikaa. Tuli esimerkiksi musiikkiohjelma, jonka kokeneena radion kuuntelijana tunnistin  äänitetyksi päivällä. 

Ohjelmistosta puuttui jatkuvuus sekä  "tässä ja nyt kanssanne" -tuntuma, koska  poimintaäänitykset olivat ilmeisiä,  ja esimerkiksi päättyneen ja alkavan ohjelman lauserytmiinsä yhdistäneen kuuluttajan puheesta kuultiin vain  jälkimmäinen osa. Porissa teknikot saivat leikata nauhoja, mutta millään montteerauksella  ei esimerkiksi kuuluttajan laskevaa lauserytmiä voinut muuttaa. Tällaista usein suttuista vaikutelmaa lähetettiin toistakymmentä vuotta.  Kuuluttajat Fabianinkadulla tuskin tiesivät, millaisessa lähetysvirrassa olivat lopulta mukana. (Nykyhetken radiossa kuuluttajan puuttuminen Vegassa luo joskus samanlaisen vaikutelman.)

50-luvun lopulla vakiintuneen käytännön mukaan  Euroopan ilta  18.00 - 20.30 toistettiin  Pohjois-Amerikkaan  seuraavana iltapäivänä  klo 14.15-16.45. Uutislähetys (STT 19.00) oli tietenkin seuraavana päivänä tavattoman vanha, mutta sen jatkeena mennyt  Päivän Peili (vuoteen 1969) oli siihen aikaan aika hyvin "vuorokausikattava", joten systeemi jotenkin toimi.  Mutta kun Suomessa Päivän Peili siirtyi syyskuun alusta 1969 alkamaan klo 17.30,  jostain syystä sitä ei alettu nauhoittaa  myöhempää lähetystä varten, vaan Päivän Peili jäi joksikin aikaa pois kokonaan. 

Klo 20.30 suljetut lähettimet avattiin uudelleen klo 22.00-22.20,  lähettämään STT:n ja Ajankohtaisen studion. Mutta seuraavan iltapäivän P-A -toistoon ne eivät kuuluneet.



Porin asema  studiopöytä
Porin radioaseman äänitys- ja lähetyspöytä 60-luvun lopun asussaan.  Ikkunasta näkymä
lähetinhalliin.  Päivystäjät kytkivät lähettimiä päälle ja pois, vaihtoivat Marconin raskaita
taajuusvaunuja,  tekivät listan mukaan äänityksiä kotimaan verkoista ja ajoivat ohjelmat
ulos pöydän kautt
a.

Helsingissä  ulkomaanlähetyksistä vastasi virallisesti ainakin 60-luvun lopulle Eero Saarenheimo.  Kuitenkin silloisessa Jakelutekniikassa oltiin kiinnostuneita ulkomaanlähetyksistä myös ohjelmalliselta kannalta.  Kun 60-luvulla yhden ainoan kerran esiteltiin lyhytaalto-ohjelmia  Radion näkökulmasta -ohjelmassa, haasteltavana oli insinööri (muistini mukaan taajuussuunnittelua hoitaneen Verkkosuunnittelun päällikkö  dipl.ins Osmo Koskenniemi)  joka puhuui kuitenkin lähinnä sisällöstä.  Hän harmitteli mm ruotsinkielisen ohjelman lähettämistä Pohjois-Amerikkaan. Estää sitä ei hänen mukaansa voinut, kun edellisen illan Eurooppa piti lähettää sellaisenaan.  (Minulle, silloin keskikoululaiselle, heräsi  kysymys, mitä vikaa oli lähettää ruotsia. Mutta jos ei haluttu, kuinka sitten oli pakko toistaa sitä edellistä iltaa.  Ja kertoa vielä tämä talon sisäinen voimattomuus  hyvällä lähetysajalla, kotimaan verkossa, Soile Wahlströmin haastateltavana.)

Kerrotaan, että Tsekkoslovakian miehityspäivänä  ins Frantsila oli määrännyt  jonkin ajankohtaisohjelman asemalla  katkaistavaksi, koska oli liian "rohkea". 

Ulkomaanlähetysten ohjelmallinen hallinnointi siirtyi (en oikein tiedä mistä) 1965  perustettuun Kansainväliseen toimistoon.  Sinne olivat palanneet televisiosta  kokeneet radiolaiset, ensin Saara Palmgren ja myöhemmin Ville  Zilliacus.  Jostain syystä  tiedon kulku kotimaan radiotoiminnasta kuitenkin pysyi hitaana vuosikausia.   Esimerkiksi  kun kaksikielinen verkko (rannikkoryhmä) loppui, sitä lähettänyt  kokopäiväinen  6120 kHz (15 kW) jäi vuosikausiksi lähettämään ruotsinkielistä.  Ilmeisesti vahingossa, koska kun taajuudelle palautettiin suomea, ei mitään kielipäätöstä asiasta löytynyt. Ulkomaanlähetyksistä ei käsittääkseni koskaan käyty sentyyppisiä kielikeskusteluluja kuin mitä Lahti AM:n suomenkielistäminen 50-luvun alussa oli aiheuttanut.


Kaikki vuodet jatkuneen Merimiestunnin  rinnalle  tuli toiseksi  tuotetuksi kotimaankieliseksi ohjelmaksi  kuuntelijakontaktiohjelma Toivevakka,  jota alkoi toimittaa lyhytaaltosihteeriksi kiinnitetty  Riitta  Raukko.  Ohjelma oli silloisille vakiokuuntelijoille  myönteinen kokemus. He huomasivat, että Yleisradiossa joku ajatteli heitäkin.

Syyskuun alusta  1973  ulkomaanlähetykset  sai  15 vuoden jälkeen taas lähetysyksikön Helsinkiin.  Aluksi se toimi vain arkisin, ainakin osan viikonloppua Pori hoiti entiseen tapaan.   Lähetysyksikkö sijoitettiin kuitenkin Kesäkadulle, mikä ei mahdollistanut  järkevää yhteistyötä kotimaisen lähetystoiminnan kanssa.  Ulkomaanlähetysten  yksikössä toisaalta aloitettiin  yksinkäyttö jo lähes saman tien: Eli tarkkailijat myös kuuluttivat.  Niin mullistavan uudistuksen toteuttaminen Unioninkadulla perinteisen toimintamallin  lähetysyksiköiden läheisyydessä  ei ehkä olisi onnistunut.


70-luvun alun yhteiskuntasuhteissa  myönteistä ja kielteistä

Merenkulkijoista  ja heidän järjestöistään  muodostui 70-luvun alussa  ensimmäinen ulkoinen lobbausryhmä  ulkomaanlähetyksille.  Sen panos oli merkittävä, kun vanhalle  Porin asemalle  saatiin hankittua uusi 250 kW:n  lähetin 70-luvun puolivälissä.   Merimiesohjelmalla oli 50-luvulta saakka ollut oma neuvottelukuntansa. Sen piiristä alettiin ajaa  mm Porin aseman kunnostamista.

Ohjelmatoimintaan  saatiin myös  valtionapua, jonka turvin  alettiin tehdä  telex/sähkötysuutisia  merenkulkijoille  suomeksi ja ruotsiksi. Tähän tehtävään saatiin palkatuksi kaksi toimittajaakin.   Oke Jokisen  Merimiestunti lyheni ja sen rinnalla alkoivat  Venttiili sekä ruotsinkielinen Sjöfartsnytt.  Karkeasti sanottuna Jokisen ohjelmissa liikuttiin hieman enemmän päällystön tasolla ja uudessa Venttilissä kannen alla.  Jokisen ohjelmissa oli myös vuosikymmeniä esiintyneitä pakinoitsijoita, esimerkiksi nimimerkki Vesijehu.

Kielteistä oli  englanninkielisiin lähetyksiin 1967 saadun valtionavun loppuminen 70-luvun alkuvuosina.  Summa oli ollut 30-40 000 markan tienoilla vuosittain.  Yleisradio oli kuitenkin jonain vuonna unohtanut anoa sitä ja määräraha poistettiin.  Silloisessa tilantessa  asia oli yhdentekevä, koska  summalla ei ollut paljon merkitystä.  Mutta entä jos  valtionapu olisi ihmeen kaupalla pysynyt hengissä  2000-luvun alkuun saakka? Pienikin hallinnollinen yhteys valtioon  ulkomaanlähetysten ohjelmatuotannossa  olisi ehkä  tehnyt  länsikielten lopettamisen yhtiön liikkeenjohdolle vaikeammaksi  sitten 30 vuotta myöhemmin.




Paluu  pääasivulle