1958-
Ulkomaanlähetykset vajosivat syvälle
Kun
Ulkoministeriö oli syksyllä 1958
lopettanut ulkomaille suunnatut vieraskieliset
radiolähetyksensä, Yleisradio käytti tilaisuutta
hyväkseen ja riisui ulkomaanlähetyksiä niin paljon kuin
pystyi niitä kuitenkaan lopettamatta. Helsingissä oli
vuodesta 1948 järjestetty lähetysyksikköpalveluja ilmeisesti lähinnä sen takia, että
UM:n lähetysten hoitaminen niitä edellytti. Mutta nyt
lähetysten koostaminen (äänitykset toistoja varten, niiden ulosajo) siirrettiin
Porin asemalle. Linjayhteyskin jätettiin käytöstä. Harvat
omatuottoiset ohjelmat toimitettaisiin Poriin
Matkahuollon kautta.
Tämän osion otsikossa ei ole loppuaikaa. Alhon
vuodet nimittäin
päättyivät asteittain. Lähetysyksikkö Helsingissä
aloitti uudelleen vuonna 1973, mutta vielä muutaman vuoden sen jälkeen Pori
kuitenkin hoiti viikonloppujen äänitystoistot. Lopun aluksi
voi myös nähdä Ylen oman englannin alkamisen 4.5.1967 tai
ensimmäisen päätoimisen työntekijän palkkaamisen Helsinkiin 1965.
Mutta mikä vaihe tahansa, kaikki olivat vuonna 1958 kaukana
tulevaisuudessa.
Yle halusi vaieta koko sektorista. Miksiköhän?
Yleisradio tiedotti muutoksista 1958 kertomalla
lyhytaaltolähetyksiä uudistetun "niiden yleisön toiveita
vastaaviksi". Koska lähetyksistä ei Suomeen ollut muutoinkaan
kerrottu, yksityiskohtaisia tietoja ei tarvinnut jakaa.
Tästä palvelusektorista oltiin aktiivisesti hiljaa. Muualla
siteeraamani Jyväskylän neuvontateknikon määritelmä 1965
"salaseuratoiminnasta" heijasti tilannetta.
Suomessa lähetyksistä tietoja saaneet olisivat olleet
yleisöä matkustaessaan tai muuttaessaan
maailmalle. Jos tietoisuus olisi ollut laajaa,
vaatimukset palvelun laadun nostamisesta olisivat olleet
todennäköisiä. Tässä ehkä yksi syy sille, että sektori haluttiin pitää poissa julkisuudesta.
Mahdollista myös on, että Koskiluoma oli
kopioinut tiukan rajan kotimaisten ja
lyhytaaltolähetysten välille Saksasta. Siellähän
Kolmannen valtakunnan aikana lyhytaaltolähetykset olivat
ihan oma maailmansa, jonka ohjelmistossa esimerkiksi etnisyys- ja
saksalaisuusnormit eivät olleet voimassa. Valtosen
sisarukset nauhoittivat keskellä sotaa Saksassa amerikkalaista
jazzpainotteista musiikkia, ehdottomasti vain ulkomaille suunnattuun lyhytaaltolähetyskäyttöön.
Koskiluoma jossain haastattelussa kertoi, kuinka hän lainasi
Saksasta idean "kuulokuvista", jo 30-luvulla. Miksei sitten myös
periaatteen ulkomaanlähetysten eristämisestä.
Vieraskielinen toiminta siirtyi asianharrastajien tuotannoksi
Vieraskielisiä
ohjelmia ei ollut syksyn 1958 jälkeen aluksi lainkaan. Sitten muutamat kaukokuuntelun
harrastajat ottivat yhteyttä radioon ja päätyivät tekemään 20 minuutin
ohjelman kuukaudessa, 60-luvulle tultaessa harrastajien lähetykset
laajenivat kuultaviksi kahdesti viikossa ja lähetysaikaa oli toistoineen kolme tuntia viikossa.
Ensimmäisten harrastajien lähetysten sisällöstä minulla ei ole
tietoa. 50-luvun lopun lähetysten teossa mukana
ollut kertoi 80-luvulla, että Porin radioaseman päällikkö Eero
Frantsila oli ollut tavattoman ilahtunut käynnistä Porissa.
"Kun joku sentään oli hänen asemastaan kiinnostunut!"
Harrasteohjelmien
tekijät vaihtuivat ja 60-luvun alussa tuotantoon
ryhtyneistä tuli myöhemmin toimittajia
Suomessa ja Ruotsissa. Heihin kuuluivat mm Erik
Gagneur, Martti Rinne ja Jan Mosander.
Koko tuotantoryhmä oli taustaltaan suomenruotsalaisia.
Toimintamalliksi vakiintui puolen tunnin ohjelma
maanantaisin Suomen asioista (Finlandia Mixture) ja
tunnin radioharraste- ja kirjelaatikko- ja toivelevyohjelma
perjantaisin (DX Mailbag Show).

Englanninkielisiä lähetyksiä harrastajavoimin ylläpitänyttä
joukkoa kuvassa vuodelta 1963. Vasemmalta takana
Jan Mosander ja Martti Rinne, edess ä oikealla Erik Gagneur.
Muiden nimet eivät ole tiedossani.
Yleisradiossa tähän harrastetuotantoon liittyi jollain
tapaa ruotsinkielinen ohjelmajohtaja Christoffer
Schildt. Pohjoismaisia lyhytaaltokokouksia järjestettiin ja
niihin englanninkielisiä ohjelmia tehneet avustajat kutsuttiin
mukaan. Martti Rinne kertoi 70-luvulla, että Schildt
oli kuljettanut tekijät keittiön ovesta Savoyhin
kokousillalliselle. Heistä osa oli ollut tuona vuonna vielä
alaikäisiä.
Radion arkistossa oli ihmeen kaupalla säilynyt
muutamia harrasteajan englanninkielisiä lähetyksiä. Yleensä
toimintatapana oli ollut se, että ohjelmat ovat työnauhoja
ja Pori palautti nauhat Helsinkiin poistettaviksi.
4.5.1967
Vieraskielisten ohjelmien outoon tilanteeseen havahduttiin
ilmeisesti suunnilleen samaan aikaan sekä Yleisradiossa
että Ulkoministeriössä. N-B Stormbom totesi yhdessä
Yleisradion suunta -kirjoista, ettei vieraskielinen radio voinut olla
vain harrastelijoiden temmellyskenttä. Ulkoministeriö
myönsi Yleisradiolle pienen määrärahan englanninkielisten
lähetysten aloittamiseksi uudelleen vakaammalla pohjalla.
Toukokuun neljäs 1967 oli merkittävä päivä. Tuolloin
Yle
lähetti ensimmäisen omatuottoisen englanninkielisen vartin
lähetyksen ulkomaille. Vuonna 1965 alkaneet kesäkauden
englanninkieliset uutiset eivät olleet ulkomaille suunnattuja ja
ne tuotti 80-luvulle saakka Radion uutistoimitus, kunnes
tuotanto siirtyyi Radio Finlandille ja lähetyksistä tuli
ympärivuotisia.
Yle oli etsinyt keväällä 1967 lehti-ilmoituksilla avustajia uusiin
lähetyksiin. Palvelukseen otettiin aluksi Donald Fields ja
Philip Binham. Donaldista tuli sitten keskeinen henkilö
englanninkielisissä lähetyksissä 80-luvulle saakka.
Vaikka Yle oli aloittanut omansa, harrastajien ohjelmat jatkoivat omaa
elämäänsä pari vuotta ja ne integroitiin Ylen omiin lähetyksiin vasta
1969.
Yle sijoitti englanninkielisen vartin silloisen Euroopan
iltajakson klo 18.00-20.30 loppuun, eli klo 20.15. Amerikkaan oli
toisto yöllä.
Uutisia ei ollut, mutta kahdesti viikossa
lähetettiin ajankohtaiskatsaus. Aika pian sitä ryhtyi tekemään
Reuterin silloinen Helsingin kirjeenvaihtaja Colin
Narbrough. Ohjelmat eivät menneet enää bussilla, vaan ne ajettiin
linkillä yli iltapäivällä ja otettiin Porissa
nauhalle lähetystä varten.
Englanninkielisiä ohjelmia alettiin j0 60-luvun lopulta jakaa nauhoina
Pohjois-Amerikkaan ns transcription-palveluna. Sen
toimitusehdot muistuttivat myöhempää placement -palvelua ja
olivat huomattavasti liberaalimmat kuin perinteisen
ohjelmavaihdon. Toimintatapa lienee tullut Ylelle Sveriges
Radion Utlandsprogrammetista. Asiakkaiksi otettiin nyt myös
kaupallisia asemia.
Suomen- ja ruotsinkielinen toiminta etääntyi radion arjesta
Ulkomaanlähetyksiin
poimittiin edelleen sopiviksi katsottuja ohjelmia kotimaan
verkoista, molemmilla kielillä. Valinnat tehtiin Helsingissä,
mutta lähetykset toteutettiin Porin asemalla. Omatuottoisista
suomen- ja ruotsinkielisistä lähetyksistä jäi 1958 jäljelle vain
Merimiestunti. Sekin ilmeisesti oli ollut
lopettamislistalla, mutta Niilo Wällärin kerrotaan puuttuneen
asiaan.
Pori
sai lähetys-ja nauhoituspäiväkirjan, jossa vasemalla puolella oli
lähetysaikoja kotimaassa ja oikealla lähetysajat
Porista. Pahin puute oli se, ettei ollut kuuluttajaa kertomassa
illan tai huomisen ohjelmista. Kuuntelin itse parina kesänä
Lontoossa ja kokemus oli jotenkin häkellyttävä. Lähetys
alkoi silloin Liisa Horellin lukemien asemakuulutusten jälkeen klo
18.00 Suomen aikaa. Tuli esimerkiksi musiikkiohjelma, jonka kokeneena
radion kuuntelijana tunnistin äänitetyksi päivällä.
Ohjelmistosta puuttui jatkuvuus sekä "tässä ja nyt kanssanne"
-tuntuma, koska poimintaäänitykset olivat ilmeisiä, ja
esimerkiksi päättyneen ja alkavan ohjelman lauserytmiinsä yhdistäneen
kuuluttajan puheesta kuultiin vain jälkimmäinen osa. Porissa
teknikot saivat leikata nauhoja, mutta millään montteerauksella
ei esimerkiksi kuuluttajan laskevaa lauserytmiä voinut muuttaa.
Tällaista
usein suttuista vaikutelmaa lähetettiin toistakymmentä vuotta.
Kuuluttajat Fabianinkadulla tuskin tiesivät, millaisessa
lähetysvirrassa olivat lopulta mukana. (Nykyhetken radiossa kuuluttajan
puuttuminen Vegassa luo joskus samanlaisen vaikutelman.)
50-luvun lopulla vakiintuneen käytännön mukaan Euroopan
ilta 18.00 - 20.30 toistettiin Pohjois-Amerikkaan
seuraavana iltapäivänä klo 14.15-16.45. Uutislähetys (STT 19.00)
oli tietenkin seuraavana päivänä tavattoman vanha, mutta sen jatkeena
mennyt Päivän Peili (vuoteen 1969) oli siihen aikaan aika hyvin
"vuorokausikattava", joten systeemi jotenkin toimi. Mutta kun
Suomessa Päivän Peili siirtyi syyskuun alusta 1969 alkamaan klo
17.30, jostain syystä sitä ei alettu nauhoittaa
myöhempää lähetystä varten, vaan Päivän Peili jäi joksikin aikaa pois
kokonaan.
Klo 20.30 suljetut lähettimet avattiin uudelleen klo 22.00-22.20,
lähettämään STT:n ja Ajankohtaisen studion. Mutta seuraavan iltapäivän
P-A -toistoon ne eivät kuuluneet.

Porin radioaseman äänitys- ja lähetyspöytä 60-luvun lopun asussaan. Ikkunasta näkymä
lähetinhalliin. Päivystäjät kytkivät lähettimiä päälle ja pois, vaihtoivat Marconin raskaita
taajuusvaunuja, tekivät listan mukaan äänityksiä kotimaan verkoista ja ajoivat ohjelmat
ulos pöydän kautta.
Helsingissä ulkomaanlähetyksistä vastasi virallisesti ainakin
60-luvun lopulle
Eero Saarenheimo. Kuitenkin silloisessa Jakelutekniikassa oltiin
kiinnostuneita ulkomaanlähetyksistä myös ohjelmalliselta
kannalta. Kun 60-luvulla yhden ainoan kerran esiteltiin
lyhytaalto-ohjelmia Radion näkökulmasta -ohjelmassa,
haasteltavana oli insinööri (muistini mukaan taajuussuunnittelua
hoitaneen
Verkkosuunnittelun päällikkö dipl.ins Osmo Koskenniemi)
joka puhuui kuitenkin lähinnä sisällöstä. Hän harmitteli mm
ruotsinkielisen ohjelman lähettämistä Pohjois-Amerikkaan. Estää sitä ei
hänen mukaansa voinut, kun edellisen illan Eurooppa piti lähettää
sellaisenaan. (Minulle, silloin keskikoululaiselle, heräsi
kysymys, mitä vikaa oli lähettää ruotsia. Mutta jos ei haluttu, kuinka
sitten oli pakko toistaa sitä edellistä iltaa. Ja kertoa vielä
tämä talon sisäinen voimattomuus hyvällä lähetysajalla, kotimaan
verkossa, Soile
Wahlströmin haastateltavana.)
Kerrotaan, että Tsekkoslovakian miehityspäivänä ins Frantsila oli
määrännyt jonkin ajankohtaisohjelman asemalla
katkaistavaksi, koska oli liian "rohkea".
Ulkomaanlähetysten ohjelmallinen hallinnointi siirtyi (en oikein tiedä mistä) 1965
perustettuun Kansainväliseen toimistoon. Sinne olivat palanneet
televisiosta kokeneet radiolaiset, ensin Saara Palmgren ja
myöhemmin Ville Zilliacus. Jostain syystä tiedon
kulku kotimaan radiotoiminnasta kuitenkin pysyi hitaana
vuosikausia. Esimerkiksi kun kaksikielinen verkko
(rannikkoryhmä) loppui, sitä lähettänyt kokopäiväinen 6120
kHz (15 kW) jäi vuosikausiksi lähettämään ruotsinkielistä.
Ilmeisesti vahingossa, koska kun taajuudelle palautettiin suomea, ei
mitään kielipäätöstä asiasta löytynyt. Ulkomaanlähetyksistä ei
käsittääkseni koskaan käyty sentyyppisiä kielikeskusteluluja kuin mitä
Lahti AM:n suomenkielistäminen 50-luvun alussa oli aiheuttanut.
Kaikki vuodet jatkuneen Merimiestunnin rinnalle tuli
toiseksi tuotetuksi kotimaankieliseksi ohjelmaksi
kuuntelijakontaktiohjelma Toivevakka, jota alkoi toimittaa
lyhytaaltosihteeriksi kiinnitetty Riitta Raukko.
Ohjelma oli silloisille vakiokuuntelijoille myönteinen kokemus.
He huomasivat, että Yleisradiossa joku ajatteli heitäkin.
Syyskuun alusta 1973 ulkomaanlähetykset sai 15
vuoden jälkeen taas lähetysyksikön Helsinkiin. Aluksi se toimi
vain arkisin, ainakin osan viikonloppua Pori hoiti entiseen
tapaan. Lähetysyksikkö sijoitettiin kuitenkin Kesäkadulle,
mikä ei mahdollistanut järkevää yhteistyötä kotimaisen
lähetystoiminnan kanssa. Ulkomaanlähetysten yksikössä
toisaalta aloitettiin yksinkäyttö jo lähes saman tien: Eli
tarkkailijat myös kuuluttivat. Niin mullistavan uudistuksen
toteuttaminen Unioninkadulla perinteisen toimintamallin
lähetysyksiköiden läheisyydessä ei ehkä olisi onnistunut.
70-luvun alun yhteiskuntasuhteissa myönteistä ja kielteistä
Merenkulkijoista
ja heidän järjestöistään muodostui 70-luvun alussa
ensimmäinen ulkoinen lobbausryhmä ulkomaanlähetyksille. Sen
panos oli merkittävä, kun vanhalle Porin asemalle saatiin
hankittua uusi 250 kW:n lähetin 70-luvun
puolivälissä. Merimiesohjelmalla oli 50-luvulta saakka
ollut oma neuvottelukuntansa. Sen piiristä alettiin ajaa mm Porin
aseman kunnostamista.
Ohjelmatoimintaan saatiin myös valtionapua, jonka
turvin alettiin tehdä telex/sähkötysuutisia
merenkulkijoille suomeksi ja ruotsiksi. Tähän tehtävään saatiin
palkatuksi kaksi toimittajaakin. Oke Jokisen
Merimiestunti lyheni ja sen rinnalla alkoivat Venttiili sekä ruotsinkielinen
Sjöfartsnytt. Karkeasti sanottuna Jokisen ohjelmissa liikuttiin hieman
enemmän päällystön tasolla ja uudessa Venttilissä kannen alla.
Jokisen ohjelmissa oli myös vuosikymmeniä esiintyneitä pakinoitsijoita,
esimerkiksi nimimerkki Vesijehu.
Kielteistä oli englanninkielisiin lähetyksiin 1967 saadun
valtionavun loppuminen 70-luvun alkuvuosina. Summa oli ollut
30-40 000
markan tienoilla vuosittain. Yleisradio oli kuitenkin jonain
vuonna unohtanut anoa sitä ja määräraha poistettiin. Silloisessa
tilantessa asia oli yhdentekevä, koska summalla ei ollut
paljon merkitystä. Mutta entä jos valtionapu olisi ihmeen
kaupalla pysynyt hengissä 2000-luvun alkuun saakka? Pienikin
hallinnollinen yhteys valtioon ulkomaanlähetysten
ohjelmatuotannossa olisi ehkä tehnyt länsikielten
lopettamisen yhtiön liikkeenjohdolle vaikeammaksi sitten 30
vuotta myöhemmin.
Paluu pääasivulle